Ystävä

Mä olen saanut uuden ystävän, kivan pojan. Ollaan katsottu paljon elokuvia, ja syöty herkkuja lounaaksi ja illalliseksi. Mä en yleensä koskaan katso elokuvia, kun en jaksa keskittyä yhteen asiaan niin pitkää aikaa kerrallaan, mutta nyt olen nähnyt jo kuusi elokuvaa kolmen vuorokauden sisällä. Parasta oli kuitenkin, kun perjantaina valvottiin koko yö ja juteltiin aamuun asti. Käytiin pitkällä yökävelyllä tähtien tuikkiessa ja lumen kimmeltäessä ja juotiin kuumaa kaakaota. En ole ikuisuuksiin valvonut jonkun kanssa koko yötä. Se saa ystävyyden tuntumaan ihan erityiseltä.

Poika sanoi, että meillä olisi molemmilla varaa saada vähän lisää painoa, mikä vähän säikäytti. Jotenkin on mahdollista kääntää tommonenkin kommentti päässään niin päin, että olen liian iso, enkä saa syödä. Miten se on edes mahdollista? Kivan pojan kanssa on kuitenkin jostain syystä tosi helppo syödä, kun tiedän, että se oikeasti haluaa mulle vain parasta. Ei sitä kiinnosta yhtään millä numerolla mun paino alkaa tai kuinka monta kaloria laitan suuhuni. Haluan näyttää sille, että osaan syödä, vaikka eihän se edes tiedä, että se ei käy luonnostaan. Sen kanssa en edes syö kaloreita, vaan ruokaa! Tarvitsisin elämääni enemmänkin ihmisiä, joilla on näin hyvä vaikutus. 

Muutaman päivän päästä mut lukitaan joulupyhiksi pieneen taloon perheeni kanssa. Joulutalosta ei pääse pakoon millään, siellä sitä olla nökötetään, vaikka mikä olisi. Kammottava ajatus jo valmiiksi, miten sitä voi selvitä joulusta hengissä? On sitä selvitty ennenkin, mutta nyt on varmasti vielä entistä tarkempi ruokasyyni, kun en ole nähnyt vanhempiani aikoihin. En ymmärrä mikseivät vanhemmat vieläkään ymmärrä, että mitä tarkemmin he syynäävät, sitä enemmän ahdistaa ja sitä vähemmän syön.

Onneksi voin palata joulun jälkeen kivan pojan luo ja saan taas syödä jäätelöä. Olen tosi onnellinen, että sain opetella jäätelönsyöntiä yhdessä jonkun kanssa, koska se on ollut mun ainut ahmimis-oksennusruoka ikinä. Pelkäsin jo, etten enää koskaan voi syödä jäätelöä oksentamatta, mutta onneksi se tuntuu muuttuneen. En varmastikaan pystyisi siihen vielä yksin, mutta onneksi mun ei tarvitse syödä jäätelöä yksin, kun on ystävä. Muutenkin on tuntunut hyvältä viettää monta vuorokautta melkein kokonaan jonkun toisen ihmisen kanssa. Tekee näköjään tosi hyvää ryömiä ulos omasta pienestä pesäkolostaan ja altistaa itsensä elämälle aina välillä.
 

Ihmeellinen illallinen

Olin eilen illallisella ystäväni kodissa. Meitä oli pieni joukkio, joista suurin osa oli ystäviäni, muutama puolituttuja. Pelkäsin illallista kovasti etukäteen, pelkäsin sitä että ihmiset näkevät kun syön Se, että on todistajia tarkoittaa, että syön, ja se että syön tarkoittaa sitä, että olen ravintoa tarvitseva, normaali, keskinkertainen. Syöminen on heikkoutta ja turhaa, ei minun tarvitse syödä, ehei. Se on normaalia, että muut syövät, mutta ei se ole minua varten. 

Vaikka julkinen syöminen kovasti pelotti ja ahdisti, olen onnellinen, että menin. Ihmisten kanssa syöminen tekee hyvää kummallisia ajatuksia ajattelevalle päälle. Tekee hyvää nähdä miten terveet ihmiset syö, ottaa kokonaisen haarukallisen ruokaa (alkuruokaa, pääruokaa, jälkiruokaa) kerralla, laittaa haarukan suuhun, pureskelee ruokaa sen verran, että se hienonee sopivasti, nielaisee ja toistaa samaa niin kauan kunnes lautanen on tyhjä. Ja sitten ne ehkä jopa täyttää lautasen uudestaan! Mä aina pelkään, että tollasissa tilanteissa kaikki tuijottaa mua, laskee kuinka monta hernettä mun salaatissa on ja tietää tasan tarkkaan kuinka monta kaloria mun suuhun menee. Joka kerta saa kuitenkin huomata, että ihmisiä ei kovinkaan suuresti kiinnosta mun syömiset, koska näillä normaaleilla ihmisillä tuntuu olevan semmonen tapa, että ne keskittyy ainoastaan omaan ruokaansa ja ympärillä oleviin ihmisiin. Tavallaan on hyvä nähdä miten terveet ihmiset syö, mutta se on samalla kamalaa, kun tajuaa miten kauas on itse eksynyt oikeiden ihmisten maailmasta, ja miten siitä katoaa vaan kauemmaksi stressaavissa tilanteissa.

Olisinpa joskus oikea ihminen, joka syö oikeiden ihmisten ruokaa. Olisi niin mukavaa istua ruokapöydässä ja jutella ja nauraa muiden kanssa. Mun koko ilta oli ihan pielessä ennen syömistä, koska odotin sitä niin kauhulla. Ja tietysti syöminen johti ihan uudenlaiseen kauhuun. Ja silti odotin tota iltaa kovasti ja se oli viikkoni kohokohta, koska pääsin viettämään aikaa kivojen ihmisten kanssa. Surkeaa.

Minun elämäni

Annoin elämälleni nimen, Kaislakarpalo. Elämällä on hyvä olla kaunis nimi, joka saa sen tuntumaan uniikilta, arvokkaalta ja hoivaamisen arvoiselta, koska sellainen se on. Oma elämä, ihan omanlaisensa, erityinen vain siksi, että se on. 

Jotta voi elää, pitää syödä. Solut tarvitsevat ravintoaineita, jotta ne jaksavat pitää elämän olemassa, jaksavat korjata, uudistaa ja parantaa. Kun opiskelee biologiaa, tietää nämä asiat, miksei niitä sitten voi soveltaa käytännössä? Miksei voi antaa soluille ravintoaineita? Välillä ruokaa katsoessa näen sen sellaisena, pieninä erillisinä ravintohiukkasina, joista minutkin on rakennettu, ja silloin voin syödä. Ei, ei se silloin ole syömistä, se on itsensä ravitsemista. Olen kysynyt voinko jäädä tälle ravintoajattelutasolle loppuelämäkseni, mutta ei niinkään kuulemma voi tehdä. Ei se ole normaalia, ei niin kuulu tehdä. Ei lautasella kuulu nähdä ravintoaineita, jotka sitten lahjoittaa soluille. Lautasella kuuluu nähdä ruokaa, nautintoa, hyvää oloa. Entä jos ei näe? Parempi kai se on syödä niitä ravintoainehiukkasiakin kuin ei mitään. Eiks niin?

Onni on aamiaisbagel, onni on kuuma omenajuoma, onni on kaakao ja omenat. Onni on turvalliset ruoat, joita saa syödä ilman suurempaa hätää. Onni on myös käydä ruokakaupassa, koska siellä saa syödä silmillään niin paljon kuin jaksaa. Voi kävellä pastahyllylle, leipähyllylle, karkkihyllylle, jäätelöaltaalle, voi seikkailla keksien, kakkujen, muffinssien, nuudeleiden, maapähkinävoin ja popcornin maailmassa, ja imeä silmillään sitä kaikkea sisäänsä niin paljon kuin haluaa silti tuhoamatta kevyenkevyttä oloaan. Liidän kilometrien pitusia käytäviä pitkin vain varpaat lattiaa hipoen ja olen onnellinen. Lopulta on pakko täyttää ostoskori, ja sen paino vetää takaisin maan pinnalle, eikä päästä enää kohoamaan. Ostoskori täyttyy turvallisista ainesosista, omenoista, kaurapuurosta, tofusta ja soijamaidosta. Omenoista, kaurapuurosta, tofusta ja soijamaidosta. Omenoista, kaurapuurosta, tofusta ja soijamaidosta. Uudestaan ja uudestaan, viikko toisensa jälkeen. Viikko toisensa jälkeen niiden paino vetää minut takaisin maahan, pitää minut lukittuna maan pinnalle. Mutta se on hyvä asia, koska elämä kuuluu maan pinnalle. Kuolema on se, joka liihottelee ainoastaan varpaankärjet maata hipoen.

Haluan pysyä maassa kiinni ja niin aion tehdä.