Annoin elämälleni nimen, Kaislakarpalo. Elämällä on hyvä olla kaunis nimi, joka saa sen tuntumaan uniikilta, arvokkaalta ja hoivaamisen arvoiselta, koska sellainen se on. Oma elämä, ihan omanlaisensa, erityinen vain siksi, että se on.
Jotta voi elää, pitää syödä. Solut tarvitsevat ravintoaineita, jotta ne jaksavat pitää elämän olemassa, jaksavat korjata, uudistaa ja parantaa. Kun opiskelee biologiaa, tietää nämä asiat, miksei niitä sitten voi soveltaa käytännössä? Miksei voi antaa soluille ravintoaineita? Välillä ruokaa katsoessa näen sen sellaisena, pieninä erillisinä ravintohiukkasina, joista minutkin on rakennettu, ja silloin voin syödä. Ei, ei se silloin ole syömistä, se on itsensä ravitsemista. Olen kysynyt voinko jäädä tälle ravintoajattelutasolle loppuelämäkseni, mutta ei niinkään kuulemma voi tehdä. Ei se ole normaalia, ei niin kuulu tehdä. Ei lautasella kuulu nähdä ravintoaineita, jotka sitten lahjoittaa soluille. Lautasella kuuluu nähdä ruokaa, nautintoa, hyvää oloa. Entä jos ei näe? Parempi kai se on syödä niitä ravintoainehiukkasiakin kuin ei mitään. Eiks niin?
Onni on aamiaisbagel, onni on kuuma omenajuoma, onni on kaakao ja omenat. Onni on turvalliset ruoat, joita saa syödä ilman suurempaa hätää. Onni on myös käydä ruokakaupassa, koska siellä saa syödä silmillään niin paljon kuin jaksaa. Voi kävellä pastahyllylle, leipähyllylle, karkkihyllylle, jäätelöaltaalle, voi seikkailla keksien, kakkujen, muffinssien, nuudeleiden, maapähkinävoin ja popcornin maailmassa, ja imeä silmillään sitä kaikkea sisäänsä niin paljon kuin haluaa silti tuhoamatta kevyenkevyttä oloaan. Liidän kilometrien pitusia käytäviä pitkin vain varpaat lattiaa hipoen ja olen onnellinen. Lopulta on pakko täyttää ostoskori, ja sen paino vetää takaisin maan pinnalle, eikä päästä enää kohoamaan. Ostoskori täyttyy turvallisista ainesosista, omenoista, kaurapuurosta, tofusta ja soijamaidosta. Omenoista, kaurapuurosta, tofusta ja soijamaidosta. Omenoista, kaurapuurosta, tofusta ja soijamaidosta. Uudestaan ja uudestaan, viikko toisensa jälkeen. Viikko toisensa jälkeen niiden paino vetää minut takaisin maahan, pitää minut lukittuna maan pinnalle. Mutta se on hyvä asia, koska elämä kuuluu maan pinnalle. Kuolema on se, joka liihottelee ainoastaan varpaankärjet maata hipoen.
Haluan pysyä maassa kiinni ja niin aion tehdä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti