Olin eilen illallisella ystäväni kodissa. Meitä oli pieni joukkio, joista suurin osa oli ystäviäni, muutama puolituttuja. Pelkäsin illallista kovasti etukäteen, pelkäsin sitä että ihmiset näkevät kun syön Se, että on todistajia tarkoittaa, että syön, ja se että syön tarkoittaa sitä, että olen ravintoa tarvitseva, normaali, keskinkertainen. Syöminen on heikkoutta ja turhaa, ei minun tarvitse syödä, ehei. Se on normaalia, että muut syövät, mutta ei se ole minua varten.
Vaikka julkinen syöminen kovasti pelotti ja ahdisti, olen onnellinen, että menin. Ihmisten kanssa syöminen tekee hyvää kummallisia ajatuksia ajattelevalle päälle. Tekee hyvää nähdä miten terveet ihmiset syö, ottaa kokonaisen haarukallisen ruokaa (alkuruokaa, pääruokaa, jälkiruokaa) kerralla, laittaa haarukan suuhun, pureskelee ruokaa sen verran, että se hienonee sopivasti, nielaisee ja toistaa samaa niin kauan kunnes lautanen on tyhjä. Ja sitten ne ehkä jopa täyttää lautasen uudestaan! Mä aina pelkään, että tollasissa tilanteissa kaikki tuijottaa mua, laskee kuinka monta hernettä mun salaatissa on ja tietää tasan tarkkaan kuinka monta kaloria mun suuhun menee. Joka kerta saa kuitenkin huomata, että ihmisiä ei kovinkaan suuresti kiinnosta mun syömiset, koska näillä normaaleilla ihmisillä tuntuu olevan semmonen tapa, että ne keskittyy ainoastaan omaan ruokaansa ja ympärillä oleviin ihmisiin. Tavallaan on hyvä nähdä miten terveet ihmiset syö, mutta se on samalla kamalaa, kun tajuaa miten kauas on itse eksynyt oikeiden ihmisten maailmasta, ja miten siitä katoaa vaan kauemmaksi stressaavissa tilanteissa.
Olisinpa joskus oikea ihminen, joka syö oikeiden ihmisten ruokaa. Olisi niin mukavaa istua ruokapöydässä ja jutella ja nauraa muiden kanssa. Mun koko ilta oli ihan pielessä ennen syömistä, koska odotin sitä niin kauhulla. Ja tietysti syöminen johti ihan uudenlaiseen kauhuun. Ja silti odotin tota iltaa kovasti ja se oli viikkoni kohokohta, koska pääsin viettämään aikaa kivojen ihmisten kanssa. Surkeaa.
Voi miten tutulta kuulostaa...itsekin olen käyttänyt useampaan kertaan tuota lausetta "ei se ole minua varten". Olen jopa perustellut äidilleni (!) ettei minun tarvitse syödä, koska se ei ole minua varten. Mutta se on se sairas ääni, ruoka ja sen suoma nautinto on ihan jokaikistä varten. Me emme ole poikkeuksia. Oli kuitenkin hieno saavutus, että söit. "Normaalien" ihmisten seurassa syöminen on kovin stressaavaa, mutta samalla tavattoman opettavaista. Että syyä saa ja nauttia saa ja saa tulla siitä hyvä mieli. Ruoka kun nyt yksinkertaisesti on vain yksi niistä elämän sulostuttajista joka on tarkoitettu ihan jokaiselle.
VastaaPoistaVoimia sinulle taistoosi, tervetuloa lukijakseni ja vielä pakko mainita, että minua rupesi naurattamaan kun huomasin mihin aikaan tekstisi julkaisit, että joku muukin on ylhäällä 4.50 :D. Meistä molemmista tulee joskus niitä jokaihmisiä jotka kykenevät nauramaan ja iloitsemaan yhteisistä aterioista. Kun ei luovuteta, eiks je :)?